Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Aki Tykki

Laulu, kitara ja koskettimet

Musiikillinen esihistoria

Ala-asteen kolmannella luokalla joku toi luokkajuhliimme Michael Jacksonin Thriller–videon. Sen nähtyäni ei maailmani enää palannut ennalleen. Kaveri laulaa ja tanssii ihan älyttömän hyvin, hengaa söpön tytön kanssa ja vielä muuttuu ihmissudeksi JA zombieksi. Se oli ehdottomasti siisteintä sitten Atsipoppaa–levyn. Sain hankittua koko albumin suostuttuani luopumaan kolmen viikon viikkorahoista. Se oli sen arvoista. Samoihin aikoihin ilmestyi Milos Formanin Amadeus-elokuva, jonka nähtyäni (neljä kertaa elokuvateatterissa, se jotenkin kolahti) aloin säveltäjäksi. En osannut soittaa vielä mitään soitinta, mutta hankin kuitenkin nuottipaperia ja tein biisejä: nuotteja säkällä peräkkäin. Yksi näistä ns. random-sävellyksistäni sai seurakseen isäni kirjoittaman sanoituksen, ja kappale äänitettiin ja lähetettiin silloiseen Kevään Sävel –kilpailuun. Reilun 300:n osallistujan joukosta sijoituimme sijalle n. 150, mikä ei ole ollenkaan pöllömpi saavutus kun otetaan huomioon, että kappale oli kymmenvuotiaan lapsen tuurilla säveltämä, ja oli tahtilajiltaan 5/4. Mitä ne 150 huonompaa biisiä olivat?! Hyvin pian Jackson-kolahduksen jälkeen ystäväni tutustutti minut yhtyeeseen nimeltä Dingo soittamalla heidän uuden kappaleensa Autiotalon. Olin kuulemastani ihmeissäni että onpas helmee, ja ystäväni vielä vakuutteli että ”joo-o eikä tää oo ees läheskään niitten paras biisi”. Sitten menikin pari vuotta koulukiusattuna, luokkamme ainoana poikapuolisena dingofanina. Kävin minä salaa äidin meikkilaukullakin silloin, mutta ne kokeilut onneksi loppuivat lyhyeen. Näytin liikaa tytöltä muutenkin. Eikä minua kyllä onneksi oikeasti pahasti kiusattu, minulla kun oli hyvä taito ystävystyä niiden muutaman avain-raggarin kanssa.

Ala-asteen neljännellä luokalla aloin ottaa pianotunteja joltain koulumme opetusharjoittelijalta (hinta oli 25 mk per 45 minuuttia) ja ensimmäinen kokonaan opettelemani oikea kappale oli Pariisin taivaan alla. 12-vuotiaana pyrin Joensuun musiikkiopistoon soittamaan pianoa ja soitettuani pääsykokeissa urkuversion (soinnut vasemmalla kädellä ja melodia oikealla) Mozartin 40:nnen sinfonian G-mollissa, raati kysyi haluanko klassiselle vai pop-jazz –puolelle. Valitsin intuitiooni luottaen jälkimmäisen vaihtoehdon. Toisinaan on käynyt mielessä, olisiko elämäni kulkenut hyvinkin eri reittiä, mikäli olisin valinnut toisin. Piano-opettajani Henryk Weselskin johdolla opiskelin pianonsoittoa viisi vuotta.

Yläasteella kävin paljon Joensuun musiikkikirjastossa kuuntelemassa levyjä. Diggailuni kohde vaihteli nopeasti – yhtenä päivänä kuuntelin Jean-Michel Jarrea ja seuraavana Louis Armstrongin jazz-levyjä. Vaan sitten käsiini sattui musiikinopettajani Tapio Kukkulan kovasti mainostama levy, Neljä Ruusua –nimisen orkesterin Hyvää päivää. En tiennyt siitä oikein mitään paitsi että ns. edelläkävijätyypit diggasivat sitä ja sen laulaja (”Ismon pikkuveli”) oli ollut samassa koulussa kuin minä. Ja sitten se jysähti. Kuuntelin levyn vedet silmissä loppuun ja menin kaverini Maaretin luokse vaahtoamaan että Neljä Ruusua on maailman paras bändi. Maaret oli näitä edelläkävijöitä ja sano että joojoo, vanha juttu, ja että niiltä oli kuulemma juuri ilmestynyt uusi levy. Maaret pisti soimaan jonkun käsittämättömän kappaleen, jossa oli jotain ihmesäkätystä ja falsettilaulua. Kappale oli Ruusujen seuraavan levyn ensimmäinen sinkku Sukellus, joka olikin sitten ihan eri meininkiä kuin juuri löytämäni Hyvää päivää –levy. Ja mie olin ihan että “ei hyvää päivää”. Vaan kohta se kolisi sekin levy ja lujaa. About seuraavana päivänä aloin perustaa bändiä. ”Jos nuoki ossaa niin miksen mieki?” Yhdeksännen luokan joululomaksi lainasin luokkatoverini Minnan nylonkielistä kitaraa, ja musiikinkirjan takasivuilta löytämieni sointutaulukoiden avulla opettelin soittamaan ikivihreitä kuten Syksyn sävelen ja Paint it blackin. Kolme sointua opittuani aloin tehdä omia kappaleita kuten Pyöräretki ja Syvälahdessa. Ne ne olikin vasta.

Minä ja vanha luokkakaverini, rumpali Tero Suihko, perustettiin Sydänyö. Kahdestaan käytiin ensin musiikkiluokassa treenailemassa ”kunhan vaan jotain”. Soitettiin varmasti ainakin Hill Street Bluesia ja Ihmemiehen tunnaria, jotka olivat pianobravuurini. Ja ovat edelleen. Rippileirillä tapasin kummallisen pitkänhuiskean tyypin, jolla oli todella hassut jutut, ja se soitteli akustista kitaraa tosi huonosti. Pyysin hänet soittamaan bassoa meidän kanssamme, ja hän suostui vaikkei ollut eläissään bassoon koskenutkaan. Kyseinen tyyppi oli Teemu Metsälä, joka nyttemmin asuu Manchesterissa ja soittaa bassoa Boys of Scandinaviassa. Niin se elämä heittelee. Kitaristiksi tuli eräs ”Hurja-Juha”, joka ei kuitenkaan meidän poppailullemme lämmennyt vaan jätti leikin sikseen yksien treenien jälkeen. Jotain kautta tutustuimme sitten Miki Piihin ja perustimme yhtyeen jonka nimeksi tuli Stephen Kingin kirjan mukaan Sydänyö. Ensimmäiset kappaleemme olivat Perhosentappo ja Bakteerilapsonen, joista ensinmainittua on soitettu jopa Happoradion keikoilla. Jossain vaiheessa Tero jättäytyi bändistä ja tilalle löytyi Loimaalta Joensuuhun muuttanut moottoriturpa Markku DeFrost. Hän pääsi bändiimme, koska Teemu oli nähnyt Keskustan yläasteella tyypin, joka ”soittaa yhellä basarilla niinku ois tuplabasari”. Tällä kokoonpanolla jatkettiinkin sitten vuositolkulla, ja Teemun lähdettyä omille teilleen parin muun basistin (Leminen ja Aapi) kanssa vielä jokunen vuosi lisää. Sydänyö teki urallaan viitisenkymmentä keikkaa ja hirmu läjän paskoja ja vähän vähemmän paskoja biisejä. Happoradion ensimmäiseltä levyltä ainakin Nolla ja Happoa olivat kappaleita, joita soitimme jossain muodossa jo Sydänyön aikana. Myös Vuosipäivä-albumin päätösraidan (Encore) kertosäe oli mukana jo tuohon aikaan.

Muutin Joensuusta Helsinkiin armeijan jälkeen vuonna 1996 ja hyvin pian sen jälkeen Sydänyö kuoli omaan mahdottomuuteensa. Miki ja minä teimme edelleen biisejä (tältä ajalta on mm. kappale Pois Kalliosta, ehkä vuodelta -99 tai -00) ja kehittelimme ajatusta uudesta yhtyeestä. Vuonna 2001 Markku muutti perässämme Helsinkiin, ja perustimme Happoradion.

Muu musiikkimaku

Michael Jacksonin, Dingon ja Neljän Ruusun jälkeen seuraava kovan luokan kolahdus oli U2:n Achtung Baby, ja sen myötä koko orkesteri. Ensikosketukseni heihin oli, kun näin telkkarista heidän soittavan livenä Until the end of the world -biisiä. Edge soitti sitä menevää riffiä ja pomppi tasajalkaa ja se oli minusta hienon näköistä. Edelleen elämäni hienoin livekokemus oli U2:n keikka olympiastadionilla elokuussa 1997, enkä ole ihan varma tuleeko se kokemus koskaan saamaan vertaistaan. Sittemmin minulle merkittäviä bändejä ovat olleet mm. The Beatles, Oasis, PMMP, Zen Café sekä kavereitten bändit 51koodia, Stella ja Rautahammas. Raskaamman sarjan musiikkiin olen tutustunut noiden meidän bändin heviurpojen (Markku & AH) kautta vasta vanhemmalla iällä. Hevin suhteen olen siis ns. myöhännäisherännäinen. Viime aikojen kovin bändi tuolta kadun rytäkämmältä puolelta on ehdottomasti Stam1na.

Rooli Happoradiossa

Sävellän Happoradion kappaleet yhdessä kitaristi AH Haapasalon kanssa, ja vastaan sanoituksista. Viimeisimmän levymme myös tuotin yhdessä AH:n kanssa. Hoidan suurimman osan promootiosta koska joku jossain on keksinyt, että laulajan on oltava yhtyeen keulakuva. Olen myös suurimmassa vastuussa yhtyeen kotisivujen päivityksistä, vieraskirjan ylläpidosta ja taitaapa suurin osa keikkapäiväkirjoistakin olla minun kirjoittamiani. Tämä johtuu lähinnä siitä, etten ole kolmeen vuoteen tehnyt mitään muuta työtä kuin tätä orkesteria – minulla on eniten vapaa-aikaa jaaritella verkossa. Treeneissä huolehdin siitä, että Markun ei tarvitse yksinään puolustaa jatkuvia tupakkataukoja.

Elämä Happoradion ulkopuolella

Kuten totesin, orkesteritoiminta on minulle nykyään täysipäiväistä hommaa. Vapaa-ajallani teen varmastikin suurinpiirtein samoja asioita kuin muutkin tavikset – surffaan netissä (vähän liikaa), katson televisiota (liikaa), käyn baareissa (aivan liikaa) ja suunnittelen ulkomaanmatkoja (toteuttaen niitä aivan liian vähän). Seuraan F1-sarjaa ja NHL:n suomalaispelaajien edesottamuksia. Jääkiekon MM-kisat ja talviolympialaiset (lähinnä jääkiekon osalta) ovat minulle pyhä asia. Tänä vuonna tuli seurattua noita jalkapallon MM-kisoja myös jonkin verran ja pääsin vähän siitäkin lajista jyvälle. Sen verran innostuin että hankin liput elokuiseen Suomi-Portugali -matsiin. Peliin en kuitenkaan sitten päässyt kun lähdinkin Ouluun Musiikkivideo- festivaaleille. Näin jälleen kerran ajoivat rokkihommat urheilun ohi.

Urheiluharrastukseni ajoittuu lähinnä rundien ja studiosessioiden väleihin. Tennistä pelaan semi-aktiivisesti ja viime aikoina olen käynyt jopa kuntosalilla. Kiertue-elämän rappioittavaa vaikutusta on yritettävä tasoitella silloin kun siihen on henkinen ja fyysinen mahdollisuus.

Happoradion lisäksi soitan osa-aikaisena urkuja Rakkauden Remonttimiehet -nimisessä orkesterissa, sekä olen toiminut Poor Seamus –yhtyeen tuottajana ja äänittäjänä yhdessä AH Haapasalon kanssa. Heidän Sydney 5 Miles –levynsä julkaistiin 13.9.2006.

 © Copyright (happoradio.net) All rights reserved.

 

 READERS NOTE!

Tämä teksti on kopioitu Happoradion oikeilta sivuilta! Älkää minulta kyselkö tämmösiä juttuja :DD

©2019 Happoradio - suntuubi.com